Olen seurannut ja ollut osana ruokakeskustelua vuosikymmeniä, aina 1980-luvun alkupuolelta saakka. Voin vetää yhden johtopäätöksen: maatalouspolitiikka on aina väärää. Yhtä ilmeistä on, että vaikka maatalouspolitiikka on väärää, sitä ei saisi muuttaa piiruakaan. Jos näin kuitenkin tapahtuu, pitäisi siitä maksaa täysi korvaus.
Sarkasmista huolimatta ruokapolitiikka ei ole ollut muuttumatonta. Maaseudun ja tulevaisuuden tutkija Tuomas Kuhmonen on jakanut suomalaisen politiikan kausia noin 30-50 vuoden jaksoihin (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), ”regiimeihin”, kuten hän niitä nimittää. Viimeisin suuri muutoskohta oli liittymisemme mukaan Euroopan unioniin ja sen laajaan maatalousjärjestelmään vuonna 1995.
Jos Kuhmosen jaksottelua seuraamme, alkaisi olla seuraavan regiimin aika. Haluan kutsua sitä ruokajärjestelmän kestävän kasvun ja tulosperusteisen monipuolistumisen ajaksi.
Maataloustukijärjestelmä on monesta osasta parsittu tilkkutäkki
Muutoskohdille on yhteistä ulkoinen ja sisäinen paine, eli suomeksi sanottuna pakko. Kun liityimme osaksi Euroopan unionia, ruokajärjestelmämme oli pakotettu siirtymään koko yhteisön laajuisiin kilpailtuihin sisämarkkinoihin. Oman kansallisen maatalouspolitiikkamme suojassa elintarviketeollisuutemme oli menettänyt kilpailukykyään ja sen vientiorientaatio oli vaatimatonta.
Liittymisen keskeisenä tavoitteena oli silloin turvata oman maataloustuotannon jatkuvuus ja antaa koko ruokaketjullemme aikaa tehostua. Eduskunnan päätöksellä tavoittelimme yhteiseen unionin maatalouspolitiikkaan uudenlaista pohjoiseen sijaintiin perustuvaa tukielementtiä. Kun tätä tavoitetta ei tiukoissa neuvotteluissa saavutettu, parsittiin maataloustukijärjestelmä kokoon olemassa olevista tukimuodoista, joita täydennettiin kansallisilla tukielementeillä.
Suomen kannalta oli onnetonta, että täysin omasta kukkarosta maksettavat tuotantotuet rajattiin lähes pelkästään pohjoiseen osaan maatamme (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Tämä on johtanut erityisesti nautakarjatalouden siirtymiseen pois etelästä. Tuotannon lisäys pohjoisessa on antanut kokonaisuuden kannalta tarpeetonta vauhtia pellonraivaukselle ja muille maankäytön lieveilmiöille. Myönteistä on puolestaan erityisesti maitotalouden tuottavuusloikka, mikä on osaltaan lisännyt suomalaisen tuotannon kilpailukykyä. Tuottavuus on kohentunut kaikilla tuotannon aloilla merkittävästi, mutta sen tuottama hyöty ei ole jakautunut tasaisesti ruoan arvoketjussa. Karkeasti voi arvioida ruokajärjestelmän alkupään tuottavuusloikan valuneen pitkälti vähittäiskaupan laariin. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)
On ratkaistava kannattavuuden, fossiilitaloudesta irtautumisen ja päästövähennyksien kohtalonkolmio
Kun omaa maatalouttamme pelastettiin EU-jäsenyyden tuomalta hintaromahdukselta, käyttöön otettiin myös silloin varsin uusi ympäristötuki. Sen avulla paikattiin peltohehtaarikohtaista rahavajetta, joka neuvotteluissa jäi muuten saavuttamatta. Ympäristötuesta muodostui osa yleisluontoista korvausta, jolla eroa Eurooppaan kurottiin kiinni. Silti sen avulla on merkittävästi rajoitettu ravinnevalumia ja monipuolistettu luonnon ja tuotannon rajapintoja.
Mikä on tuon ajan politiikan lopputulos? Ruoan tuotantomäärät eivät ole romahtaneet eikä omavaraisuusaste olennaisesti heikentynyt. Elintarviketeollisuus on tehostunut ja tähtää uusille markkinoille. Kaupan kaksi ketjua hallitsevat 85 prosenttia ruoan vähittäismarkkinoista ja niiden liiketulos on maailman huippuluokkaa sarjassaan. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) Tilat ovat jopa kymmenen kertaa suurempia, mutta viljelijöiden taloudellinen tulos on – tilojen tuotantosuunnasta riippuen – enimmäkseen kehno. Surkeat kannattavuusnäkymät uhkaavat viedä tiloilta jatkajat, mikä rappeuttaisi koko suomalaisen ruokajärjestelmän tulevaisuutta. Ympäristön tila on osin kohentunut, mutta esimerkiksi ruokaketjun ilmastopäästöt eivät ole 15 viime vuoden aikana juurikaan alentuneet. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)
Ruokajärjestelmän muutos uuteen aikaan alkaa pellolta ja maatiloilta. Alkutuotannon tulevaisuutta järsii nyt kolmoisleikkuri: tukien vähentäminen, fossiiliriippuvaisten tuotantokustannusten raju nousu ja pahnanpohjimmaisen osa ruoan arvoketjussa. Samaan aikaan tilojen olisi vähennettävä ravinne- ja ilmastopäästöjään, joista ainakin osa edellyttää mittavia investointeja. Uuden ruokajärjestelmän poliittisen regiimin on ensimmäiseksi ratkaistava kannattavuuden, fossiilitaloudesta irtautumisen ja päästövähennysten kohtalonkolmio.
Maataloustuilla kohti uudistavaa viljelyä ja turvepeltojen päästökauppaa
Ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen aloittaa uusi hallitus. Sillä on erinomaiset mahdollisuudet muuttaa suomalaista ruokajärjestelmää, sillä samassa taitekohdassa uudistetaan Euroopan unionin yhteistä maatalouspolitiikkaa. Jo nyt tiedämme, että maataloustukien taso ei tule kasvamaan ja että kansallinen liikkumavara lisääntyy.
Uskon, että suomalaiset haluavat ruoka-alalle kestävää, vientiin perustuvaa kasvua ja sitä kautta kotimaisia työpaikkoja. Kysymys on monella tapaa varautumisesta kriisien ja hybridihämmentämisen maailmaan.
Maatalouspolitiikassa pitää tukea maaperän kuntoa ja vahvistaa ilmastonmuutoksen riskien hallintaa. Olisi monin tavoin järkevää vähentää heikkotuottoisia peltoja niitä metsittämällä. Ympäristörasituksen kipukohtina ovat turvepellot ja lounaisen Suomen savikot. Turvemaiden ilmastopäästöt peittävät varjoonsa kaikki hyvät päästövähennysten saavutukset ja talvien katoaminen ankeuttaa savimaiden kestävää viljelyä.
Turvepeltojen päästökauppa voisi olla teknisesti mahdollinen uusien mittausmenetelmien kautta, jättäen valinnanvaran pellon omistajalle. Satelliittiperusteisuus voisi antaa toimivan perustan uudelle hiiliviljelylle. Uudistavan viljelyn periaatteiden laaja käyttöönotto toisi nurmet ja naudanlihantuotannon takaisin eteläiseen Suomeen. Uudistavan viljelyn periaatteet kelpaisivat koko suomalaisen ruoan tuotannon kattobrändiksi.
Pellon käyttöä tulisi ohjata kansallisella sopimuspolitiikalla öljy- ja valkuaiskasvien tuotantoon. Tässä yhteydessä pitää puhua sadoista tuhansista hehtaareista, joiden tuotto korvaisi tuontivalkuaista. Kasviproteiinien tuotantoa ja käyttöä vauhdittamaan tarvitaan näitä jakeita tuottavaa teollisuutta, tutkimusta ja tuotekehitystä. Palkokasvien monet fragmentit ovat tutkimatonta ja tuotteistamatonta sarkaa. Toistaiseksi tätä on ollut vaikea auttaa liikkeelle ilman julkisia tukia.
Arvonlisää, määrien hallintaa ja uusia kauppapaikkoja
Maa- ja metsätalousministeriössä rakennettu uusi ruokastrategia ohjaa tuotantoa vahvasti vientiin. Suunta on oikea ja johdonmukainen. Kyse ei ole pelkästään markkinoinnin osaamisesta, vaan kokonaisen teollisuudenalan rakentamisesta. Ruokajärjestelmän taustalla oleva kotimainen tutkimus on laadukasta kansainvälisestikin, mutta tieteellisen tiedon kaupallistamisessa olemme alisuorittajia. Elintarvikeala pärjää kehnosti myös julkisen tutkimusrahoituksen kilpailuissa.
Entäpä se kannattavuus erityisesti maatiloilla? Nopeita reittejä ei ole, mutta parannettavaa on uuden arvonlisäyksen tuottamisessa. Viljelijöiden kannattaisi panostaa määrien hallintaan: Esimerkiksi viljojen hintakriisit ovat osin itse aiheutettua päänsärkyä, joka olisi parannettavissa tuottajaorganisaatioiden sopimustuotannolla ja myös vähäarvoisen pellon tuotantoalaa kaventamalla. Hopealuodiksi nämäkään eivät kelpaa, mutta työkaluina ne ovat edelleen vajaakäytössä. Osan staattisista hinta- ja peltoalatuista voisi siirtää kriisitueksi, jolla reagoitaisiin sää- ja kustannuskriiseihin. Tämä vähentäisi tukien pääomittumista pellon arvoksi.
Ostajien vähäisyys haastaa tietenkin ruokaketjua. Teknisesti olisi mahdollista pilkkoa vaikkapa S-ryhmä alueosuuskauppoihin mutta käytännössä tämä taitaa olla enää kaunista kamarifilosofointia. Fiksumpaa voi olla rakentaa suoria jakeluketjuja tilakauppojen tai vielä selkeämmin verkkokauppojen ja jakelurenkaiden kautta. Valtavirtaa niistä ei tule mutta tilakohtainen yrittäjyys löytää paikallisia tarpeita täyttävät keinot.
Uusi ruokaregiimi tarvitsee rohkeita poliittisia uudistajia ja kasvuasenteella toimivia yrittäjiä. Kannattaisi myös lopettaa putkiekonomistien yksipuolinen tilakoon tuijottaminen, joka tarjoaa pelkästään fuusioita lääkkeeksi kaikkiin ruokajärjestelmän ongelmiin. Hyvä työ ja tulokset ohjatkoon ja palkitkoon – yhteiskunta ja kuluttajat kaikkialla arvostakoon.
Kirjoittaja: Timo Kaunisto, toiminnanjohtaja, Agronomiliitto
